Ulkoilma 2.9.2011

Hetkeä ennen Dianen saapumista Thorung-La solaan, oli tunnelma hilpeä – ihmiset hassuttelivat ja nauroivat.


Ja hetkeä myöhemmin tilanne muuttui oikeasti päälaelleen.

Järkevän tilannearvion tekeminen tilanteessa jonka kehittymistä oli tullut seurattua jo muutama vuorokausi – oli vaikeaa. Kieltäytyvä hevoskuski, liian huono sää helikopterille ja tytön nopeasti huononeva tila päätyi siihen että päätin että lähdemme alas, välittömästi. Että raivostutti, hevoskuskin takia ja sen takia että tytöt eivät olleet kuunnelleet yhtään mitään mitä heille oli edellisenä päivänä sanottu – ja heidän paikallisopas oli edelleen vienyt heitä ylöspäin. Tilanteessa ei ollut kuitenkaan aikaa kiukuttelulle joten jaoin meidän ryhmän kesken tehtäviä sekä paikalta poistumista yrittävän tyttöjen paikallisoppaan tiukasti mukaan tukemaan alkavaa projektia.
Alas oli päästävä, keinolla millä hyvänsä. Diane pystyi jonkin verran varaamaan jalkoihinsa, ja erittäin sekavasta olotilasta huolimatta pystyi liikuttamaan jalkojaan. Hän ei ymmärtänyt missä oli eikä tiennyt minne mentiin. Meidän oman ryhmän asiakkaat ja oman ryhmän paikallisopas aloittivat laskeutumisen kohti Muktinathia – tukien häntä hyvin voimakkaasti molemmilta sivuilta. Otin kantoon Dianen ja hänen ystävättärensä täyteen sulloman rinkan ja autoin hetken aikaa muuta ryhmää.

Tuhahtelin itsekseni painavan rinkan alla hevoskuskin ratkaisusta, ei lähtenyt alas Muktinathin suuntaan edes rahalla. Syy miksi lähdimme siihen suuntaan, oli hyvin yksinkertainen, se on lähempänä, alempana ja sinne pääsee maastoautolla. Toki meidän ryhmän oma kulkureitti oli samaan suuntaan.


Tässä seison enkä muuta tee.

Olimme laskeutuneet n.200m melko rivakkaan tahtiin retuuttaen häntä alaspäin kunnes jonkinlainen väläys paluusta tähän maailmaan saatiin. Kyky muodostaa puhetta palasi ja vireystila nousi jonkin verran. Ohjeistin meidän paikallisoppaan, ryhmän jäsenet ja hänen ystävättärensä jäämään Dianen avuksi ja tuomaan hänet alas kohti Muktinathia, keinolla millä hyvänsä ja pyytäen apua paikallisilta tarpeen mukaan. Minä ja tyttöjen paikallisopas lähdettiin heittämään raskaat kantamukset edeltä alas, informoimaan alla olevia tilanteesta sekä välittämään viestiä tilanteesta eteenpäin. Suunnitelma oli palata auttamaan Dianen alas tuomista yhdessä heidän paikallisoppaan kanssa. Olin jatkuvasti radiopuhelinyhteydessä ryhmän kanssa jolloin pystyin seuraamaan tilannetta. Ennen kuin lähdimme ryhmän luota, kysyin paikallisoppaalta että kuinka kauan kestää Muktinathin lähellä olevaan kylään jos on nopea, (4200m), hän vastasi että 1½-2 tuntia. Kun olimme juosseet 5 minuuttia rinnettä alas, kysyin asiaa uudestaan ja hän sanoi että 20 minuuttia. Saavuimme teetuville jossa oli paljon ryhmiä ja selitin nopeasti tilanteen heidän paikallisoppaille. Radiopuhelimen välityksellä saadut viestit kertoivat että olo paranee jatkuvasti. Sanoin paikallisoppaalle että nyt lähdetään takaisin mutta hän sai ilmaistua että on liian väsynyt lähtemään ylös. Olimme laskeutuneet yli 1200m alle 30 minuutissa raskaiden kantamusten kanssa. Viestitin radiolla että lähden tulemaan ylöspäin enkä siinä vaiheessa hirveästi säästellyt itseäni. Kun lopulta kohtasimme ryhmän kanssa, oli selkeä käänne parempaan päin tapahtunut. Diane pystyi liikkumaan omatoimisesti, mutta varoen alaspäin. Tässä vaiheessa sen hetkisellä kulkuvauhdilla Muktinathiin oli vielä pitkä matka. Aamuyöllä aloitettu taival muuttui entistä pitkäkestoisemmaksi.


Tältä näyttää Thorung-La:n solan toisella puolella.

Saavuimme teetuville – ja kohtasimme erikoisen reaktion. Sana tilanteen parantumisesta oli kiirinyt tänne asti ja ihmiset meidät nähdessään rupesivat huutamaan iloisina ja taputtamaan. Istuimme alas ja lepäsimme lyhyen ruokatauon verran ennen matkamme jatkumista. Koitin tuossa vaiheessa avata keskustelua tyttöjen kanssa siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut mutta järkytykseltä ja liikutukselta ei sille ollut vielä tilaa. Meidän ryhmäläiset olivat edelleen hyvävointisia.


Rauhallista tahtia Muktinathiin, taustalla Thorung-La, pilvien peitossa.


Saavuimme viimein perille, tällä puolella ilma oli merkittävästi kuivempaa ja puissa näkyi meille tutun ruskan värit.

Alempana sää oli merkittävästi parempi. Diane pystyi kulkemaan omatoimisesti. Säikähdyksellä selvittiin hyvin uhkaavasta tilanteesta. Illalla kävimme asiaa läpi, kovin väsyneinä päivästä mutta onneksi kaikille löytyi majoitustilat sängyn kera.

Muktinath toimii myös porttina aavikkoalueelle nimeltä Upper Mustang. Valitettavasti meidän matka jatkui tästä seuraavana päivänä jeeppikyydillä kohti etelää, Jomsomia ja edelleen Tatopaniin josta nykypäivänä trekki jatkuu. Alue on erittäin kaunis, mutta nykyään kuljetaan lähes poikkeuksetta polttomoottorilla avustettuna.

Tässä muutama kuva teksteillä höystettynä.


Tiet todellakin vaativat keskittymistä. Musiikki soi aina niin kovalla mitä soittimen yhdestä kaiuttimesta lähti, paikallista & perinteistä musiikkia. Autenttisuus oli kohdallaan.


Kovat tulvat olivat tehneet paljon tuhoja, joten tässäkin ylitettiin joki ilman siltaa.


Yksi lukuisista putouksista matkan varrella, tätä oli jo aivan pakko pysähtyä kuvaamaan.


Aikaa ottaa rennosti.

Saavuimme kauan kestäneen ajomatkan jälkeen Tatopani nimiseen paikkaan (1190m).
Meillä oli hyvin aikaa rentoutua, olimme taas trooppisessa lämmössä. Majapaikkamme pihalla kasvoi puussa banaaneita ja erilaisia sitrushedelmiä. Tytöt menivät kylpemään kuumaan lähteeseen ja minä menin kylän raitille valokuvaamaan.


Ohdakkeet.


Majapaikan piha illalla.

Heräsimme aamulla aikasin, edessä oli pitkä ja raskas kävely Ghorepanin kylään. Nousuakin kertyi riittävästi, kylä sijaitsee 2860m korkeudessa. Tapani mukaisesti annan kuvien puhua puolestaan.


Aamun kosteutta aloen lehdillä.


Yksi monista riippusilloista Annapurnan kierroksella.


Aamuaskareita.


Aamulla talon asukki lämmitti jotain tulella, savu nousi katon läpi.


Unenomaiset paikat seurasivat toinen toistaan. Oikealla: Toisinaan meitä katsottiin hieman alta kulmien.


Viimeistään siinä vaiheessa kun kulmat takaa tuli esiin tämä, kukkiva kirsikkapuu ja kohta oli tulossa talvi, joutui todenteolla ihmettelemään tätäkin ihmetystä.

Saavuimme Ghorepaniin, tarkoituksenamme käydä seuraavana aamuna katsomassa auringonnousua Poon Hilliltä. (3210m) Illalla oli ohjelmassa nopea illallinen ja nukkumaan meno.


Iltaruoka valmistettiin avotulella.

Yksi aikainen startti lisää jo hyvin värikkäälle ja täynnä yllätyksiä olleelle matkalle. Hyvällä säällä Poon Hillilta on huikaisevat näkymät mm. Dhaulagirille (8172m) sekä Macchapuchhrelle (6997m). Macchapuchhre on kielletty vuori, ensimmäinen huipulle yrittänyt retkikunta oli epäonninen, kaikki kuolivat yrityksessä.


Dhaulagiri aamuauringossa.


Macchapuchhre

Tästä matkamme jatkui kohti trekin päätepistettä, Nayapulia josta jatkoimme Pokharaan.
Eipä minulla hirveästi ole tästä osuudesta sanallista kerrottavaa – mutta kuvia senkin edestä.


Trekin viimeinen päivä alkoi näissä maisemissa.


Alas, kohti Nayapulin kylää.


Ja kuvattavaa riitti – kaikenlaista.

Viimein Pokharassa – tapasimme loput ryhmämme jäsenistä, hyvävointisina ja hyväntuulisina majapaikassamme. Heidän paluumatkansa oli mennyt nauttiessa kaikessa rauhassa tehdystä paluumatkasta tutuilla poluilla. Diane ja hänen ystävättärensä olivat myös Pokharassa ja voivat hyvin. Diane oli kuitenkin päättänyt lähteä tältä erää kotiin, ystävänsä suunnatessa kohti meidänkin alkuperäistä matkakohdetta, Everestin perusleiriä. Oli aika lentää Kathmanduun ja sieltä edelleen kohti Suomea. Olo oli jokseenkin erikoisen haikea. Olin ollut tässä vaiheessa hieman alta 8 viikkoa reissussa – matkannut Kiinan ja Tiibetin halki Nepaliin yhden asiakasryhmän kanssa ja toisen kanssa kokenut kovin erikoisen 2 viikkoa Annapurnan ympäristössä.

Annapurna – siinä sanassa on jännä tunnelma, siinä on jotain majesteettista ja samalla pelottavaa. Vuoren historiaa ja mainetta tuntien, se ei ainakaan vähene.
Ehkä yksi kummallisimmista asiayhteyksistä minulla Annapurnaan äitini kautta, hän on joskus sanonut minulle että ”Sinne et mene, sillä vuorella on paha kaiku, kaikkialle muualle voit mennä mutta sinne et mene”, viitaten kiipeilyharrastukseeni.


Kotimatkalla.

Tuomas

Kommentit

kommenttia

Elämme ulkoilmasta. #elämmeulkoilmasta ulkoilu, retkeily, vapaa-aika