Ulkoilma 15.4.2011

Retkimelontakauden alku lähenee kohisten. Niille kevääseen havahtuneille retkimelojille, jotka eivät käyttäneet talven pimeitä iltoja karttalehtiä hipelöiden ja seuraavan kesän melontaseikkailuista haaveillen, alla kesän retkien suunnittelun virikkeeksi oma retkikuvaukseni muutaman vuoden takaa, tarkemmin kesäkuulta 2006. Aika on siis jo kullannut muistot ja pahimmat palelut ovat unohtuneet. Hauskaa ja opettavaista matkanteko kuitenkin oli, ja yksin meloessa retki tuntui suurelta seikkailulta.

Miksi juuri rengasmatkalle?

Kiinnostuin Savonselän melontarenkaasta kuultuani siitä ohimennen seuratovereilta. Yritin etsiä reitistä tietoa, mutta sitä oli vaikea saada, reittikarttaa ei tuntunut saavan mistään, kirjaston kappale oli kadonnut ja googletuskin toi laihan tuloksen. Haalimieni tiedonpalasten perusteella reitti vaikutti monipuoliselta; matkan varrelle osuu useita virtapaikkoja, helppoja koskia, isoja järvenselkiä, koskematonta ja rakennettua luontoa, patoja, historiallisia kohteita, kyläkauppoja. Lisäksi palvelut ja tiestö ovat ulottuvilla tämän tästä, eli ruoasta ei tulisi pula ja keskeyttäminenkin olisi tarpeen vaatiessa helppoa. Koska reittiä ei pidetä yllä ja kartastakaan ei ollut uusia painoksia, muita melojia ei olisi odotettavissa tungokseen asti. Kaiken kaikkiaan maailman pisimmäksi sisävesirengasreitiksi kutsuttu kohde tuntui eksoottiselta. Kartan sain lopulta Tähtihovin turisti-infosta, jossa erittäin ystävällinen työntekijä otti minulle värikopiot infon karttakappaleesta ja reittiselosteesta.

Reitistä

Koska reitti ei nimestään huolimatta ole kokonainen rengas (ainakin 2006 ojayhteys Suonteelta Puulalle oli umpeen ruovikoitunut) aloitin matkanteon 616-tien varrelta Joutsasta tultaessa muutama kilometri Kälän tienhaaran jälkeen. Tie kulkee veden vierestä ja autolle on sopivasti tienvarsiparkkipaikka vasemmalla puolella veneenlaskuluiskan jäädessä oikealle, Puulan puolelle.


Kajakki retkilastissa valmiina seikkailuun.

Puula Koskematonta luontoa kaipaava voi heittää lenkkiä Puulalla ennen pikkujärville ja joille siirtymistä. Itse meloin suoraan Hirvensalmen keskustan kautta ensimmäiselle lyhyelle padonohitukselle Kissakoskelle, jossa on ravintola-kahvila kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi kutsutussa tehdas/voimalamiljöössä. Toteutin ohitukset kantamalla ensin tavarat Ikean kasseissa ja toisella kerralla kannoin kajakin ja melan. Lopuksi kajakin pakkaus ja menoksi, tähän rutinoitui nopeasti.


Kissakosken voimala, helppo ohitus vasemmalta.

Lyhyen järviosuuden jälkeen seurasi renkaan haastavin koski, Ripatinkoski. Kesävirtaamilla meno ei ole hurja, mutta kosken yläosassa pitkälle koskeen ulottuvat kalastuslaiturit ja pinnassa olevat lukuisat kivet vaativat pelisilmää, retkikajakki kun ei ole kaikkein ketterin pujotteluun. Päädyin ohittamaan kosken alaosan kantamalla oikealta rannalta, koskessa kiven ympärillä pilkottaneet avokanootin jäänteet tuntuivat enteeltä.


Ripatinkosken alaosan kiviä.

Matka jatkui Iso-Sämpiän ja Tuusjärven kautta Lahnavedelle. Ennen Juolasvettä nautin kahvit Miekankoskella ja hypistelin myymälässä paikallista taidetta ja käsitöitä.


Juolasveden kallioita.

Juolasvedellä ihastelin kallioita ja evästelin Linnasaaren taukopaikalla. Sarkavedellä vesistö muuttui kapeammaksi, joenomaiseksi ennen Voikosken voimalaa. Vasemmalla rannalla pilkotti haalistunut kantotaipaleen merkki. Kanto jäi lyhyeksi, kun kajakin laittoi vesille virtaan heti padon alla.

Voikosken voimala ylävirrasta katsottuna. ->

Voikosken jälkeen reittini jatkui Vuohijärven halki etelään pienelle Suolajärvelle ja edelleen Verlan ruukille, jossa jälleen lyhyt kanto kannaksen yli Vähä-Kamposelle. Jaloittelin ennen kantoa Ruukkialueella rakennuksia kierrellen.


Verla: museo, kulttuurinähtävyys, kahvila-ravintola. Lyhyt kanto venerannasta kannaksen yli.

Matka jatkui Iso-Kamposen kautta joelle, jossa jälleen lyhyt kanto Puolakan padon yli. Silloisella virtaamalla padonalusaalto näytti surffattavalta. Vierailin paikalla seuraavana vuonna freestylepaatin kanssa, jolloin pelattavaa ei tietenkään ollut.


Puolakankosken padonalusaalto.

Kapea joki laajeni ruovikkoiseksi Lintukymiksi. Ilta oli jo pitkällä, joten etsiskelin karttaan merkittyä melojan taukopaikkaa yöpaikaksi. Paikka löytyikin, mutta punnerrettuani ränsistyneiden laiturin rippeiden kautta maihin, paikka osoittautui liian lohduttomaksi yöpymiseen. Jatkoin siis matkaa yötä myöten kohti Pyhäjärven Hiidensaarta.


Illan taittuessa yöksi maiseman värit pehmenevät.

Hiidenvuorella pidettiin juuri tuona yönä konsertti, joten pianomusiikki raikasi pitkälle yöhön ja konsertin päätyttyä telttapaikkani jäi pois lähtevien kulttuurinystävien reitille. Seuraavana aamuna kipusin Hiidenvuorelle ihmettelemään maisemia ja sitä, miten piano oli voitu saada ylös, ja vielä alas samana yönä. Ylhäällä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä konsertista. Tunne oli epätodellinen.


Kiipeämisen arvoisia maisemia Hiidenvuorelta.

Jatkoin matkaa kohti Iittiä, jossa poikkesin kaupassa täydentämässä ruokavarastoa ennen Kymijoelle nousua. Ruista tarvittiinkin ranteeseen Leininkulmalla Mankalan voimalan ohituksessa – korkeuseroa piisasi, samoin kaadettuja puita reitillä kompastumisen varmistamiseksi. Muuten matka Kymijoella eteni leppoisasti vastavirtaankin, virta ei onneksi ollut voimakas. Edessä oli enää Vuolenkosken voimalan pitkähkö ohitus oikealta ennen saapumista Konnivedelle. Heinolan edustan virtapaikka yllätti voimakkuudellaan, tai sitten matkan rasitukset alkoivat jo painaa.

Yksi retken vaativimmista padonohituksista – kantomatka kuvaustasanteen korkeudelle. Laituri kuvastaa reitin kunnossapitoa. ->

Heinolasta suuntasin kajakin keulan Ruotsalaisen yli Kymijoen yläosaan ja edelleen Kalkkisten kosken kautta Päijänteelle. Kalkkisten koskessa lastia ei tarvinnut purkaa ja kajakkia kantaa, vaan sen sai uitettua lähes hankaluuksitta köyden avulla rantaa pitkin kävellen. Päijänteellä vierailin Kelveneellä ja Päijätsalon lintutornissa ja poikkesin Sysmään leirintäalueelle yöksi ennen Tainionvirralle suuntaamista.


Alukset Päijänteen Kelveneellä.

Etenin Tainionvirtaa vastavirtaan. Virta on onneksi kohtalaisen rauhallinen ja voimakkaita virtapaikkoja, joita ei jaksa meloa ylös, on vain muutamia. Lisäksi on joitakin ohitettavia patoja. Jokiosuuksien väliin jää pieniä järviä: Nuoramoisjärvi, Keihäsjärvi, Enovesi, Joutsjärvi. Rannat ovat melkoisen tiivisti rakennettuja ja telttapaikat siksi harvassa. Yhdenhengen teltta ei onneksi vaadi paljoa tilaa.


Tainionvirran kulttuurimaisemaa. Ohitus vasemmalta.

Hartolan kohdalla avautuu Jääsjärvi, josta matka jatkui pohjoiseen ja Angesselältä itään kohti Joutsaa. Joutsan jälkeen vastassa oli vielä Myllykosken ohitus vastavirtaan. Metsikkö oli turhan ryteikköinen kantoon, siispä kahlasin uomaa ylös kajakkia köydellä perässä vetäen.


Myllykoski Joutsan jälkeen.

Matka jatkui vastavirtaan Viherinkosken kautta Suonteelle ja siellä pohjoiseen kohti Kälän kylää ja ympyrän sulkeutumista. Suonteen pohjoisosa oli vahvasti ruovikkoinen, joten korjasin kurssin Kälän sijaan järven länsirannalle, jossa ruovikkoon oli tehty aukko venevalkamalle. Kiskoin kajakin veneiden väliin ja kuin ihmeen kaupalla sain paikalle osuneilta matkalaisilta heti kyydin autolleni. Ruovikon vuoksi kävelymatkaa olisi jäänyt useita kilometrejä. Reissussa rähjääntyneelle autokyyti tuntui luksukselta.

Varusteista

Seikkailussa mukana oli retkimelontaseurani muovinen Star 530 ja varusteina koskikypärä, koskimela, katkomela, pumppu, melakelluke, kartta & kompassi, ensiapupakkaus, kännykkä, rättiaukkari, melonta-anorakki ja liivit, lämmintä vaatetta ja retkeilyvarusteet kuivapusseihin pakattuna, retkikeittiö, ruokaa ja vettä (reitillä vesi on enimmäkseen juomakelvotonta) sekä tärkeänä osana kaksi suurta Ikean sinistä kassia ja heittoköysi. Tarkoituksena oli sitoa lyhyt koskimelani varamelaksi takakannelle ja ottaa se käyttöön vain virtapaikoissa, mutta päädyin melomaan koko retken koskimelalla, se tuntui käteen paremmalta. Kivisten virtapaikkojen vuoksi muovipaatti, koskimela ja –kypärä olivat rengasreitillä mielestäni välttämättömät. Heittoköyttä käytin paikoissa, joissa en jaksanut meloa ylös virtaa vastaan, vedessä kelluneen kajakin kiskomiseen ylävirtaan. Koska reitille osuu useita virtapaikkoja ja helppoja koskia, ehkä tärkein varustus oli peruskoskimelontataidot – lossaaminen, virranluku, virtaan meno, ohjausliikkeet, tuennat ja mielellään myös eskimokäännös. Nämä taidot kannattaa hankkia koskimelontakurssilla ennen minkä tahansa melontaseikkailun aloittamista, niistä on iloa paitsi virta- myös aallokkomelonnassa.

Hyödyllisiä huomioita

Jos löytyy retkikaveri, jonka seuraa kestää parisen viikkoa, niin sellaisesta on hyötyä renkaan lukuisissa padonohituksissa kantokaverina. Ja onhan porukassa melominen turvallisempaakin. Toisaalta jo kolmen teltan sijoittelu voi olla haastavaa paikoin tiuhaankin mökitetyillä rannoilla, jolloin yöpyminen vaatii tarkkaa suunnittelua ja esim. leirintäalueiden käyttöä. Reitistä ja mutkista riippuen retken pituus ja siten tarvittava aika vaihtelee. Oma seikkailuni oli melko suoraviivainen, noin 360 km ja kesto 11 päivää, mutta reitillä saisi kevyesti hukattua vaikka kuukauden päivät järviä koluten ja nähtävyyksiin tutustuen.


Yhdenhengen teltta ei tarvitse paljoa tilaa.

Joitain kohteita on huomioitu melontarenkaan kartassa, mutta karttaan kannattaa itse lisätä luonnonnähtävyyksiä yms. ja päivittää palveluita oman kiinnostuksen mukaan esim. GT-karttaa ja Googlea hyödyntäen. Kartassa mainituista opasteista esim. voimaloiden ohituspaikoilla ei monesti ole jälkeäkään, sillä reittiä ei ole pidetty kunnossa. Myös osa melojien taukopaikoista on hävitetty tai kasvillisuus on ottanut vallan. Toisaalta paikoin on aktiivisesti perustettu myös uusia taukopaikkoja, joita kartassa ei ole.

Paula {jcomments on}

Luitko jo nämä?

Kommentit

kommenttia

Elämme ulkoilmasta. #elämmeulkoilmasta ulkoilu, retkeily, vapaa-aika